Skandaali

Shusaku Endo: Skandaali (Otava, 1988).

Kirjan päähenkilö on Suguro, palkittu kirjailija ja kristitty japanilainen. Vaikka kirjailija käsittelee syntiä kirjoissaan, hänen oma kuvansa on täysin puhtoinen.

Tilaisuudessa, jossa iäkkäälle Sugurolle ojennetaan merkittävä kirjallisuuspalkinto, vierailee naistaiteilija, joka vakuuttaa tuntevansa Suguron ja nähneensä tämän usein pahamaineisissa kortteleissa syntisissä harrastuksissa. Suguro kieltää tuntevansa koko naista, mutta epäilys herää.

Käy ilmi, että kaupungin hämärissä kortteleissa seikkailee Suguron täydellinen kaksoisolento, jonka kasvojen hirvittävä rumuus ei kumpua fyysisestä olemuksesta vaan sielun sisimmästä.

Suguro alkaa jäljittää kaksoisolentoaan, kannoillaan lehtimies, joka haluaa paljastaa skandaalin ja liata Suguron maineen.

Mutta kuka on tämä kaksoisolento ja mitä hän haluaa Sugurosta?

Kirjaa käsiteltiin Tapiolan kirjaston kevään viimeisessä lukupiirissä. Keskustelussa ihmeteltiin japanilaisen kirjallisuuden mieltymystä väkivaltaan ja perversioihin. Suguron hahmoa ruodittiin: miksi hänen uskollisella vaimollaan ei kirjassa ole muuta nimeä kuin ”vaimo”? Miksi kristityn Japanissa täytyy olla esikuvallinen, eihän täälläkään pelkkä uskontokunnan jäsenyys vielä kerro mitään? Merkille pantiin harvinainen viittaus Japanin sotarikoksiin, samoin kun kiinnostus parapsykologiaan, joka 1980-luvulla olisi ollut jo vanhanaikaista eurooppalaisessa kirjallisuudessa.

Seuraavan kerran lukupiiri kokoontuu syksyllä 3.9. klo 11 Kulttuurikeskuksen pohjakerroksen kokoustilassa. Aiheena on Siri Hustvedtin kirja Kesä ilman miehiä.

Mikko Airaksinen

Ragnarök – jumalten tuho

A.S.Byatt: Ragnarök – jumalten tuho (Tammi, 2013)

Pahat saksalaiset pommittavat Englantia. Laiha lapsi perheineen muuttaa maaseudulle. Laihan lapsen isä lentää pommikoneella Afrikan taivaalla. Isän paluuta rukoillaan, mutta laiha lapsi tietää, ettei isä koskaan palaa.

Maaseudulla laiha lapsi tutustuu luontoon ja sepittää tarinoita eri paikoista. Laiha lapsi käy perheen kanssa kirkossa kuuntelemassa saarnoja ja lukee vapaa-aikanaan Bunyanin Kristityn vaellusta. Mutta kristillistä mytologiaa tutumpi on viisaan saksalaisen kirjoittama teos pohjoismaisesta mytologiasta.

Laiha lapsi uppoutuu pohjoismaiseen mytologiaan. Se tuntuu ymmärrettävältä selitykseltä ympäristön tapahtumiin. Teoksessa arvellaan pohjoismaisen taruston saaneen vaikutteita kristillisistä taruista; tästä ei laiha lapsi pidä, tarinoiden on oltava uniikkeja (näin minäkin ajattelin saman ikäisenä). Laiha lapsi aavistaa tarinoiden logiikan ja osaa arvata lopun.

Pohjoismaiden mytologiasta on olemassa muutamia kaunokirjallisia kuvauksia. Tämä laihan lapsen silmillä nähty versio on mielestäni paras, viisas pieni kirja. Kirjan lopussa on essee myyteistä ja kirjallisuusluettelo.

Kristinuskon Jumala tuomitsi syntiset ja nosti ”hyvät” vainajat kuolleista. Asgårdin jumalia rangaistiin, koska he ja heidän maailmansa olivat pahoja. Pahoja, eivätkä tarpeeksi älykkäitä. Laiha lapsi ajatteli lasten keskinäistä julmuutta ja Lontoon pommituksia, ja hänestä oli mukava hipaista ajatusta että jumalat olivat pahoja, asiat olivat pahoja. Että tarina oli aina ollut olemassa ja että sen henkilöt olivat aina tienneet sen.

Mikko Airaksinen

Popula

Pirjo Hassinen:Popula (Otava, 2012)

Pirjo Hassisen Popula oli ehdokkaana Finlandia-palkintoon vuonna 2012 ja voitti Savonia-palkinnon. Eikä syyttä!

Vaan miksi on niin, että taiteeksi kutsutaan vain vaikeita ja rumia asioita? Miksei terveelle nuorelle miehelle löydy töitä? Miksi suvaitsevaiset ovat niin suvaitsemattomia, että yhtäkään epäonnista sanaa ei saa milloinkaan anteeksi?

Ja toisaalta: kodittomille löytyy koti. Löytyy järjestö, joka auttaa. Turhautunut huliganismi voidaan selittää vakavaksi taiteelliseksi protestiksi. Hyväraamiselle autonkuljettajalle löytyy töitä. Maisemaan ilmestyy joku, joka lupaa: lupaukset ovat tärkeitä, ei toteutus.

Pirjo Hassinen piirtää kirjassaan lohdutonta kuvaa turhautuvan ihmisen maailmasta. Kirjassa on erikoista tapa, jolla kirjoittaja todella syventyy henkilöihinsä. He ovat pääosassa, ei protestipuolue. On olemassa tarinoita, joissa päähenkilö liittyy pahisjengiin päästäkseen elämässä eteenpäin (Doctorov: Gangsterin oppipoika, tai Mafiaveljet-elokuva) tai saadakseen turvaa (Puzo: Kummisetä). Näissä päähenkilöt puhkeavat kukkaan jengiin päästyään, kuten Harry Potter Tylypahkassa ikään. Vaan Hassisen kirjassa henkilöt ovat lihaa ja verta koko tarinan ajan. Kirja kuvaa näitä pieniä ihmisiä pääosassa, Populaan liittyminen ei ole tarinan suuri käännekohta. Kirjan epäonniset päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, heissä on tarinan kaikki toivo.

Protestipuolueen puheenjohtajalle, ministerille, annetaan kirjassa paljon tilaa. Tyhjänpuhujan puhetta kelpaa kuunnella. Meillä on monta kirjailijaa, jotka osaavat imitoida manageripuhetta, kuten Kari Hotakainen tai Jari Järvelä. Eikä Pirjo Hassinen jää tässäkään jälkeen!

Pirjo Hassinen oli haastateltavana Tapiolan kirjastossa 25.4. Seuraava haastateltava on Sixten Korkman kirjastaan Talous ja utopia, 6.5., sitten Jörn Donner 16.5. ja Joonas Konstig, kirjastaan Totuus naisista 23.5., kaikki tapahtumat kello 18. Tervetuloa!

Mikko Airaksinen

Every Day

David Levithan: EveryDay

Nuorten fantasia

Luin tästä kirjasta Sivukirjasto – blogista. Kirjan päähenkilö A on amerikkalainen 16-vuotias teini, jolla on ongelma: hänellä ei ole omaa ruumista. Niin kauan kun hän muistaa hän on joka aamu herännyt jonkun toisen ihmisen ruumiissa ja elänyt päivän tämän elämää. Ruumiin haltija on aina päähenkilön ikäinen, joten A vanhenee normaalia vauhtia. A ei tiedä, miksi näin on, eikä pysty vaikuttamaan asiaan.

Joka aamu A päättelee kulloisenkin makuuhuoneensa kalustuksesta ja herättämään tulevien vanhempien käytöksestä, millainen ihminen hän tänään on. Hän pystyy kaivelemaan lainaamansa ruumiin muistista tietoja tämänpäiväisestä itsestään. Tämä on kyllä hidasta, mutta ei haittaa: A on hyvä arvaamaan. Hänellä on laaja kokemus rakastavista / tukahduttavista / välinpitämättömistä vanhemmista, kiusaa tekevistä sisaruksista jne.

A joutuu joskus masentuneen ihmisen ruumiiseen ja joutuu ajattelemaan tämän ajatuksia, tai ilkeän ihmisen ruumiiseen ja keksii latistavan ilkeyden jokaiselle. Ja jos hän jättää ne käyttämättä, hänen ystävänsä kysyvät: mikä sinua vaivaa tänään? Mutta ei vaan mieli vaan myös fyysinen ruumis antaa rajoituksia. Meihin suhtaudutaan eri tavoin ulkoisen olemuksemme tähden: erilainen fyysinen ruumis antaa rajoituksia ja mahdollisuuksia. Tämä osa kirjasta on ehkä kaikkein kiinnostavin.

A:lla on oma moraalinsa: hän ei halua aiheuttaa hankaluuksia sille jonka ruumis hänellä on kulloinkin lainassa. Hänhän voisi rötvätä koko päivän ja jättää ruumiin oikea haltijan vastattavaksi kaiken tämän! Kuten Sivukirjaston pitäjä, minäkin ihmettelen, miten äärimmäisessä yksinäisyydessä elävä A on pystynyt moraalinsa kehittämään. Ja sitä, että hän on näinkin ehjä persoonallisuus.

A:lla on ehdoton sääntö: älä koskaan kiinny mihinkään. Tämä on luontevaa sille, joka elää joka päivän aina eri ympäristössä. Vaan mitä tapahtuu, kun A törmää johonkin kiintymyksen arvoiseen? 

Kirja on helppolukuinen ja herättää paljon ajatuksia siitä, miten me kukin elämme elämäämme, miten me teemme johtopäätöksiä toisistamme pelkän ulkokuoren perusteella.

Mikko Airaksinen

Raymond Carver (1938–1988)

Voisinko elää elämäni uudestaan?

Tekisinkö samat anteeksiantamattomat erehdykset?

Kyllä, jos suinkin vain. Kyllä.

Raymond Carver oli alkoholisoituneen kalastajaisän ja sekalaisia töitä tehneen äidin poika. Hän työskenteli eri aloilla, mikä näkyy hänen tuotannossaan. Erilaisia hanttihommia tehdessään hän alkoi samalla opiskella kirjoittamista ja pian kirjoittaa itsekin ja myös opetti kirjoittamista. Carver tunnetaan novellistina ja runoilijana.
          
Ei osaa nukkua mieli, valvoo vain ja

märehtii, kuulee lumen kinostuvan

kuin viimeiseen rynnäkköön.

Raymond Carverin ensimmäinen julkisuutta saanut novellikokoelma oli Will You Please Be Quiet, Please? Tämän jälkeen hänestä tuli arvostettu novellisti ja runoilija.  Carveria on pidetty yhtenä 1900-luvun keskeisenä kirjailijana ja novellin uuden nousun aikaansaajana 1980-luvulla.

Heretkää linnut laulamasta. Älkää nyt viittikö.

Ei tarttis tuohon malliin,

vaikka aamu onkin. Tarvitsen lisää unta.

Raymond Carverin tarinat ja runot eivät ole vaikeita ja teoretisoivia, vaan aiheet ovat läheltä: isä, äiti, lapset, viina, kalastus, Tess, kuolema. Runoilija Tess Callagher oli hänen toinen vaimonsa. Viinan kanssa hänellä oli suuria vaikeuksia, kunnes lopetti juomisen kokonaan 1970-luvun lopussa.

Mutta tämä tapahtui toissapäivänä.

Eilinen oli se, joka karkasi, joka livahti

verkon läpi takaisin mereen.

Carverin tarinat ovat yksinkertaisia, tavallisia ja hänen hahmonsa tutunoloisia, helposti lähestyttäviä. Tsehovin vaikutus tuntuu näissä arkisissa tarinoissa, joissa pinnan alla tuntuu olevan enemmän kuin mitä sanotaan. Carverilta on suomennettu novellikokoelmat:

Mistä puhumme kunpuhumme rakkaudesta: Kertomuksia (Tammi 1986)

Vielä yksi asia:Kertomuksia (Tammi 1992)

Oikopolkuja (Tammi 1994)

 ja runokokoelma: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä ; Valikoimarunoja (WSOY 1994)

Tarinassa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kaksi juopunutta pariskuntaa puhuu rakkaudesta. Esiintuodut näkemykset eroavat toisistaan niin voimakkaasti, että se oikeuttaa otsikon kysymyksen. Tämä fraasi on tullut suosituksi: Haruki Murakamilla on teos nimeltä Mistä puhun kun puhunjuoksemisesta, kirjastoalan keskustelupalstalla kysytään ”Mistä puhumme kun puhumme kirjastoalan koulutuksesta?”.

Voin vilpittömästi suositella näitä runoja ja kertomuksia jokaiselle.

Arvatkaa, halusinko antaa tälle kirjoitukselle otsikoksi: Mistä puhumme kun puhumme Raymond Carverin tuotannosta?

Mikko Airaksinen

Stephen Crane (1871-1900)

Amerikkalainen kirjailija Crane onnistui siinä, missä Timo K. Mukka: luomaan kirjallisen tuotannon ja kuolemaan alle kolmikymppisenä.

Hänen ensimmäinen romaaninsa käsitteli New Yorkin köyhälistöä. Hän joutui kustantamaan sen itse, mutta se ei juurikaan myynyt. Suurimman osan painosta hän poltti kaminassa pysyäkseen lämpimänä.

Sen sijaan Yhdysvaltain sisällissotaan liittyvä romaani Punainen kunniamerkki oli menestys. Sisällissodan veteraanit vannoivat, että juuri tuollaista se oli! Ihmisten oli vaikea uskoa, että Crane ei ollut palvellut armeijassa. Punainen kunniamerkki suomennettiin vuonna 1956 ja on Helmet-kirjaston keskusvarastossa.

Tämän jälkeen Crane lähti länteen. Lännen legenda oli jo kovaa vauhtia hiipumassa, mutta Crane halusi nähdä viimeisen silmäyksen. Hän onnistui joutumaan meksikolaisen rosvojoukon takaa-ajamaksi; myöhemmin hän joutui merihätään Karibian merellä. Tätä elämysmatkailun ihanuutta! Tästä moni maksaisi!

Nämä kokemukset vaikuttivat hänen tuotantoonsa, ensin mainittu novelliin Takaa-ajo, jälkimmäinen hänen parhaana novellinaan pidettyyn tarinaan Avoveneessä. Takaa-ajo on julkaistu teoksessa Morsian saapuu kaupunkiin (2007), Avoveneessä taas kirjassa Amerikkalaisiakertojia.(1959, toim. Helleman), myös tämä on keskusvarastossa.

Kuvamme Villistä Lännestä perustuu lähinnä kioskikirjallisuuteen. Stephen Crane on harvoja vakavasti otettavia länttä kuvanneita kirjailijoita. Cranen tekstissä yhdistyvät realistinen kuvaus, korkeakieliset ilmaisut, puhekieli ja liioittelevat kielikuvat: ”meksikolaisilla oli rakennustyömaan kokoiset satulat”.

Kokoelmassa Morsian saapuu kaupunkiin on Sininen Hotelli-niminen kertomus. Se on julkaistu myös eripainoksena (Suomen länkkäriseura, 2005). Tämän tarinan traaginen loppu ei johdu siitä, että keskushenkilö olisi Villissä Lännessä, vaan siitä, että hän luulee olevansa siellä.

Mikko Airaksinen

Muistiinpanoja Mannerheimista

Jörn Donner: Muistiinpanoja Mannerheimista. Otava 2011. Suom. Raija Mattila.

160 sivua virkistävää pohdintaa miehestä, josta tuli kansallinen monumentti.

”Jos kyseenalaistamista pidetään intellektuellin käsitteeseen kuuluvana ominaisuutena, ei Mannerheimia minun nähdäkseni voi nimittää intellektuelliksi.”

Donnerin Mannerheim-kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaan nimensä mukaisesti joukko tuokiokuvia. Fokuksena on asiat, jotka kiinnostavat Donneria itseään. Kirjoittaja yrittää päästä lähelle kohdettaan ja selvittää mikä hänestä teki sen, mikä hän oli.

Mannerheimin aristokraattinen tausta vaikutti häneen suuresti, mutta sama pätee Donnerin sukuun. Kirjoittaja ei itse omien sanojensa mukaan ole koskaan arvostellut Mannerheimia, vaan yletöntä Mannerheim-kulttia.

Kirjassa käsitellään päähenkilön eri elämänvaiheita, nuoruutta Puolassa, seikkailuja Aasiassa, viimeisiä aikoja Sveitsissä – sotaa, politiikkaa, aktivismia. Mitä Mannerheim kulloinkin ajatteli, mihin hän milloinkin pyrki?

Donner näyttää hyväksyvän Suomen sotienaikaiset ratkaisut ainoina mahdollisina. Jälkiviisastelut, että konfliktit olisi voitu välttää tekemällä Stalinille enemmän myönnytyksiä, hän torjuu viittaamalla Baltian maiden kohtaloon.

Kirjoittaja siirtyy sujuvasti nykyaikaan ja suomii ihmisiä menneisyyden unohtamisesta, oppimattomuudesta. Osansa saavat Unkarin äärioikeistolaiset tai ne intellektuellit, jotka aikanaan uskoivat sosialismin ihmemaahan, mutta nyt yrittävät kieltää entisen.

Kirjoittaja ei pääse hänkään Mannerheimin lähelle.

”Mannerheimiin oli toki paljon avaimia, mutta lukkoja oli liian vähän. Ongelmana oli, että Mannerheim oli kirjoitettu, työstetty ja kommentoitu hajalle, sen lisäksi tuhannet kerrat oli arvailtu, mitä hän todellisuudessa oli. Aloin suhtautua myötätuntoisesti hänen aristokraattiseen tapaansa paljastaa persoonallisuutensa vain osittain, samalla tavalla kuin itsekin tulen näyttäytymään uudessa valossa kuoltuani, sikäli kun en polta todistusaineistoa.”

  Mikko Airaksinen